Ammattina potilas osa 1

Miltä se tuntuu kun psykiatri nostaa kohdallasi kädet ilmaan? Tai kun olet ollut monia ja taas monia kertoja suljetulla osastolla? Mitä ajattelet itsestäsi, oletko kenties epäonnistunut? Miltä tuntuu kun sinulle toitotetaan jatkuvasti että sinun pitää ottaa vastuuta?



Kirjoittajan Tarina;


Olen ollut 29 kertaa psykiatrisessa osastohoidossa, Niistä 8 jaksoa on nuorisopsykiatrisella osastolla ja loput aikuspsykiatrian osastolla, Valitettavaa sanoa mutta olen nähnyt enemmän ihmismielen sairautta kuin terveyttä. Olen nähnyt enemmän kuin haluaisin, ja paljon enemmän kuin pitäisi. Olen maannut itsemurhayrityksen vuoksi teho-osastolla. Olen viettänyt useita kymmeniä ellei jopa satoja tunteja ensiavussa. Mutta sanon että helvetti alkoi vasta kun täytin 18 vuotta, koska olin lain silmissä täysi-ikäinen ja jouduin aikuispsykiatrian pariin. Joudun kuitenkin myöntämään että aikuispsykiatrisella on ollut hyvätkin puolensa. Nimittäin olen saanut sellaisia ystäviä, jotka ovat myös kokeneet kovia ja ymmärtävät.

Muistan elävästi sen päivän kun kävin nuoriso-osastolta tutustumassa aikuispsykiatrian osastolle. Ihmiset kulkivat käytävällä kuin elävä kuolleet, silmät seisoivat heidän päässään. Vannoin että sinne minä en mene. Noh, toisin kävi, 2 viikkoa sen jälkeen kun täytin 18 vuotta, helvetti alkoi.
Ensimmäinen osastojaksoni kesti 3kuukautta, ellei jopa kauemminkin. Sinä aikana kävin läpi kovat lääkekokeilut ja leposide-eristykset. Ja kiitos uusista traumoista kuuluu osastolle  X.
Kuvittelin osastonlääkärin ymmärtäväiseksi. Ainakin hän osasi antaa sen vaikutelman, ja avasin sana-arkkuni sivupersoonista. Siinä kohtaan katosi ymmärtäväisyys, olin täysin yksin kaikki luulivat minun kärsivän harhoista. Hoitohenkilökunta ei ymmärtänyt ettei näitä "harhoja" poisteta lääkkeillä. Kovimpia lääkkeitä kokeiltiin, Zeldox, Risperdal, olantsapin, serenase. Eikä mistään ollut apua näihin harhoihin. Silloinen lääkitykseni purettiin, Abilify joka oli ainut lääke joka oli oikeasti auttanut minua, lopetettiin 15milligrammasta kuin seinään. Pari päivää kului ja sekosin totaalisesti. Elämäni ensimmäinen kiinnipito tuli silloin, 1h 20 min olin kuulemma riuhtonut ja yrittänyt raapia naamaani. Missäs muistikuvat? Ai niin, niitä ei ole. Päivystävä psykiatri oli määrännyt annettavaksi Diapamia 15mg nestemäisenä ja hetkeä myöhemmin 5mg nestemäisenä myöskin.  Nämä molemmat annettiin ruiskulla suuhun. Silloin en ollut käyttänyt mitään muita betsodiatsepiinejä, kuin opamoxia. Muistan kyllä etten jaksanut sinä yönä edes kääntyä sängyssä. Seuraava päivä, ahdistus kasvaa, nöyränä kävelen hoitajien kanslian ovelle, samalla hetkellä kun käteni osuu toista kertaa oveen, päästäni "kuuluu" naks! Aloin ilmeisesti raapia kasvojani ja seuraava muistikuva on lepositeistä. Tervetuloa uusi trauma, vielä tänäkin päivänä pelkään hetkeä milloin joudun uudelleen remmeihin. Näen siitä edelleenkin painajaisia.

Aloin kyllästyä siihen kun kaikki vaan kyselivät "mites ne harhat on tänään?" Kunnes eräänä päivänä sain tarpeekseni, ja samalla "toinen minä" sai vallan. Räjähdin hoitajalle. Ei se mitään, alkoivatpa ainakin puhumaan persoonistani oikealla termillä.  Mutta ymmärsivätkö he? Jaa-a, en usko.

(jatkuu.....)